Elektroniputki äänentoistossa

Nykyaikainen elektroniikka tuskin olisi mahdollista ilman elektroniputken keksimistä runsaat 100 vuotta sitten. Flemingin 1904 ja DeForestin 1906 keksinnöt mahdollistivat aluksi puheen ja musiikin välittämisen radioaalloilla, myöhemmin mukaan tulivat elektroniset musiikki-instrumentit, televisio, äänielokuva jne. II maailmansodan aikana elektroniikkaa kehitettiin huimasti eteenpäin: tutka, tietokoneet, digitaalinen salaus ja digitaaliaudio kehitettiin valmiiksi tuotteiksi. Niinpä transistorin keksiminen 1940-luvun lopulla ei välittömästi tuottaneetkaan uusia keksintöjä: laitteet vain pienenivät ja niiden virrankulutus väheni.

1960-luvulla näytti kuitenkin siltä, että transistori syrjäyttäisi jossain vaiheessa putken. Transistorin luotettavuus saatiin tuolloin kohtalaiselle tasolle, transistorien yhdistämien mikropiireiksi mahdollisti laitteiden koon pienentämisen edelleen. Vaan yksi elektroniikan ala halusi jäädä pois “kehityksen kärryiltä”: äänen toisto ja tallennus ei tuntunut transistorilaitteilla onnistuvan, subjektiivinen äänen kokemus oli putkilaitteilla huomattavasti transistorilaitteita parempi.

Selityksiä kokemuksen erilaisuuteen pyrittiin hakemaan. Tapio Köykkä julkisti 1960-luvun puolivälissä tutkielmansa katkoäänien säröytymisestä ja perusteli tällä teorialla transistorivahvistimen kehnoa äänenlaatua. Vasta vuonna 1974 Matti Otalan tutkimus transientti-keskeismodulaatiosäröstä viimeisteli Köykän tutkimukset ja loi teorian miten transistorivahvistimen sointia voidaan parantaa.

Myös ulkomailla oltiin aktiivisia ja New Yorkissa Russel O. Hamm julkais 1972 tutkelman “tubes versus transistors- is there an audible difference?”. Tämä tutkimus pohti harmonisen särön syntymistä vahvistimissa ja erityyppisten särökomponenttien kokemista.

Vuosikymmenien kehitystyöstä huolimatta, sekä transistoritekniikan parantamisessa että digitaalisessa mallintamisessa, putkivahvistin on edelleen se ainoa vaihtoehto mm. soitinvahvistimissa.